Kohtaamisia kolmessa maassa – junailu kannattaa

Päivän reitti: Tukholma-Kööpenhamina-Fredericia (Tanska) – Hampuri. Aikaeroihmetystä laivalla, iloisia kohtaamisia junassa ja maisemanvaihdosta. Mutta mitä budjettireilaajat oikein tekevät ilmaisten kahvitarjoilujen äärellä bisnesluokassa? Kuinka aamuherätys aikaeron jälkeen onnistui laivalla? Päästäänkö lopulta Hampuriin saakka teknisestä ongelmasta huolimatta?

Ykkösluokan kahvit ja Tylypahkan ohjaamo

Tämänpäiväisen matkan varrelle sattui iloisia kohtaamisia, hetkiä, maisemia… Mitä kaikkea olisikaan jäänyt näkemättä, jos olisimme sivuuttaneet tämän osan matkaa lentäen?! Tätä kirjoittaessani olemme Koldingin asemalla Tanskassa, aurinko paistaa ja bisnesluokan kahvi maistuu. [Juuri saamamme tiedon mukaan junassa on tekninen vika, ja joudumme pian vaihtamaan toiseen.]

Kelataan pian matkaa taaksepäin laivalle sakka, mutta ensin kerron, kuinka oikein päädyimme 1. luokan vaunuun. Interraililla on nimittäin helmi-maaliskuun ajan kampanja, jossa toisesta luokasta saa korotuksen ensimmäiseen ilman lisämaksua. Otimme tietysti korotetut liput, mutta unohdimme asian täysin ja pakkauduimme toisen luokan vaunuun Kööpenhaminasta Fredericiaan.

Puolisen tuntia ennen Fredericiaa matkakumppanin mieleen juolahti, että mehän saisimme istua bisnesluokassa lipuillamme. Pakkasimme ’matkatoimiston’ eli gradutehtaan reppuihin. Pikainen kurkistus viereiseen vaunuun ja – hetkinen! Konduktööri sulki äsken oven, ja sen avauduttua uudelleen oli käytävän tilalle kasvanut ohjaamo. Juna katkeaa Fredericiassa ja lähtee eri suuntiin, eikä äsken omin silmin nähtyä käytävää ole enää olemassa. Kuin Tylypahkassa…

Väljää on, eipä tarvetta paikkavarauksille ainakaan näin reilisesongin ulkopuolella!

Kellosekoilua laivalla ja ilmastoinnin hiljentäminen

Palataan aamuun, laivalle. Itämeren laineilla nukutti kohtalaisen hyvin, ja aamu koittaa Ruotsissa. Silja Linen solmut on solmittu, saavuimme Turusta Tukholmaan aikataulussa. Matka terminaalista tunnelbanalle oli tuttu, ja metro kiidätti niin ikään nopeasti keskusrautatieasemalle.

Aamun ensimmäinen ajatus tosin oli: ”ei ole totta, ollaanko me vieläkin vasta Ruotsissa”. Mutta matkainto heräsi taas pian.

Jostain syystä aikaero tuottaa minulle aivan käsittämätöntä päänvaivaa – kello ei vain käänny päässäni, vaikka kyse olisi yhdestä ainoasta tunnista. Googlen varoitus aikaerosta tulikin siis ajankohtaiseksi, kun pohdimme herätyksen asettamista aamuksi. Onko laiva perillä Suomen vai Ruotsin aikaa klo 6.10? Mikä olikaan se Ruotsin aika? Jos Ruotsin aika on GMT+1 ja meidän GMT+2, voitammeko vai häviämmekö silloin tunnin? Entä talviaika?!

Puhelin saattaa kuitenkin olla minua nokkelampi – mikä olikin seuraava pohdinnan paikka. Jos asetan hälytyksen aamuksi, siirtyykö puhelimen kello yöllä itsestään Ruotsin aikaan, ja kuinka silloin käy herätykseni? Siirtyykö se, vai heräänkö lopulta Suomen ajassa? Ollaanko silloin tunti myöhässä vai etuajassa? Voi taivas, kuinka näin yksinkertainen asia voi olla vaikeaa hahmottaa.

Lopulta laitoimme aamulla kolme kelloa soimaan: yhden Suomen aikaan 6:45 (lentokonetilassa), kaksi Ruotsin aikaan 5:45 ja yhden ajastimella 7 tunnin päähän. Aamulla kilinä oli taattu, kun kaikki paitsi ajastin pärähtivät soimaan. Kuulutukset eivät kantautuneet hyttiimme, sillä illalla olin vääntänyt ”ilmastoinnin” hiljaiseksi. Väärä vipu näemmä.

Silja Line on huolissaan, kuinka meidän nyt käy!

Kellosekoilusta huolimatta herättiin ajoissa ja päästiin Tukholmaan!

Maisema vinossa Eemelin talojen ohitse

Tukholman rautatieasemalla on raukea aamu, jokunen työmatkailija viipottaa laukkuineen mutta aamuruuhkaksi tätä ei voi sanoa. Asemat ovat mielenkiintoisia solmukohtia, muurahaispesiä joihin aamuisin ja päivän mittaan kerääntyy väkeä joka paikasta liikkuakseen taas toiseen paikkaan, toiset vastaanottamaan odotettuja vieraita. Minne kukin on menossa?

Ikkunassa vilistää ruotsalaista maaseutua punaisine puutaloineen ja hoidettuine puutarhoineen. Vaahteramäen Eemeli voisi asua näillä kulmilla. Järvet ovat jäässä, jokunen lumilämpäre vielä radan varrella mutta kevät on vähitellen valloittamassa Ruotsin.

SJ:n nopea juna on miellyttävä, huojahtelee raiteilla huippunopeuksissaan. Selvitäkseen käännöksistä raide kallistaa mutkissa voimakkaasti, ja maisema taittuu. Viereisen penkkirivin ikkunoista näkyy vain taivasta. Viiden tunnin matka on vähän kuin lentokoneen kiihdytys ennen nousua – ainoa hetki lentämisessä, josta oikeastaan pidän. Mutta nyt ollaan ja pysytään maan kamaralla.

Maisema vinossa kun nopea juna kallistaa mutkaan. Parhaimmillaan ylletään noin 200 kilometrin tuntivauhtiin SJ:n verkkosivuston mukaan.

”Matkatoimisto” eli liikkuva gradutyötila pakkautuu helposti rinkkaan ja leviää taas seuraavan junan pöytään.

Malmössä juna tyhjeni, ja vain muutama reissaaja jatkoi matkaansa Tanskan rajan yli.

Minkä kaiken yli lennämmekään?

Ohi kulkeva vanha herra hymyilee, kun vielä tottumattomana reilaajana yritän rimpuilla rinkkaa selkään. Ehkä hänkin on matkaillut junalla ja palaa mielessään reissumuistoihin vuosien taa. Junan eteisessä ruotsalaislapsi nauraa oven sulkeutuessa ja avautuessa edestäni monta kertaa. Tanskalainen konduktööri heittää vitsiä ja auttaa ystävällisesti. Nainen junassa kertoo vierustoverilleen, että matkustaa mieluummin junalla Saksaan kuin lentää. Juuri äsken kohdanneet matkustajat keskustelevat keskenään innoissaan koko nelituntisen raidetaipaleen.

Monta tarinaa olisi kerrottavana ja keskustelua käytävänä, mutta jokaisen vastaantulijan kanssa ei ehdi jutella. Kannattaisi ehkä ehtiä – maailma kun kaipaa lisää kohtaamisia ja erilaisen elämän ymmärrystä.

En voi olla miettimättä, mitä kaikkea menetämme pikakelatessamme matkan lentäen suoraan perille. Aamu-uniset reissaajat laivan aulassa, työmatkailijat ja hymyilevä ruotsalaislapsi junan eteisessä. Kuvankaunis auringonnousu Södertäljessä, huippunopean junan pehmeä heilunta ja kiskojen tasainen humina. Miksi olen lentänyt kaiken tämän yli niin monta kertaa?

Auringon noustessa junamme kiisi Tukholman ja Kööpenhaminan välillä Södertäljessä.

Kolmen maan halki

Tukholma-Kööpenhamina huipentuu seitsenkilometriseen Juutinrauman siltaan, jonka ylitse nopea juna kolistelee. Noin vain vaihtui maa, ja olemme Tanskan kamaralla. Rautatieasema on suuri, mutta seuraava juna löytyy nopsasti – 20 minuutin vaihtoajasta jäi vielä ylimääräistä kahviostoksille.

Kööpenhaminan asema oli hieno, mutta ihailuun ei jäänyt aikaa. Raiteet vievät eteenpäin!

Frederician asema ei ollutkaan Tanskan napa, toisin kuin konduktööri meille vitsaili. Pikkupaikalla näytti olevan vain muutama raide. Juna Hampuriin lähti viereiseltä, eikä 8 minuutin vaihto tehnyt tiukkaa.

Tanskan napa muistutti enemmän Parolan asemaa. Konduktööri taisikin vitsailla. Kuvan henkilö ei liity tapaukseen, eikä meidän reiliimme, mutta jäi sattumalta linssin tielle.

 

Kun matkakuume ensi kerran yllättää, suosittelen tarttumaan raidekarttaan. Joko Eurooppaan tai miksei kauemmaskin. Maata pitkin matkailussa on jotain ihan ainutlaatuista tunnelmaa, jota ei tavoita kymmenen kilometrin korkeudessa linnuntietä kiitäessään.

Hejdå, farvel tschüß dann!
-Anni

P.S. Juuri saamamme tiedon mukaan tekninen vika on peruttu, ja sama juna jatkaakin Hampuriin. Huippua!