Merta ja vuorta näkyvissä – matkapäivä Münchenistä Anconaan

Miten telttamakuusalissa nukutti? Millaista reittiä pitkin pääsee Münchenistä Italian Anconaan ilman paikkavarauksia? Kuinka matkapäivä sujuu silloin, kun matkalainen ei ole enää varma, mikä päivä on kyseessä? Hyppää kanssani EuroCityn ja paikallisjunien kyytiin halki Etelä-Euroopan.

Istahdan junaan ja viskaan repun ylähyllylle. Kerkesin sittenkin halki kaupunkijuna S-Bahniin ja siitä EuroCity-junaan sateessa juosten, vaikka välissä näytti haastavalta. Mistä matkapäivä alkoi ja mihin reitti vei?

Telttamajoitusta puiston laidalla

Berliinistä suuntasin illaksi ja yöksi kohti Müncheniä. Kiinnostava ja edullinen majoituspaikka The TENT houkutteli minut sivuun keskustasta. Reililipulla nimittäin saa matkapäivinä liikkua myös Deutsche Bahnin operoimilla paikallisliikenteen kaupunkijunilla, S-Bahneilla. Linja S1 vei minut lähelle majoitusta, ja loppumatkan kävelin jalkoja oikoakseni.

Kävellessäni puistoalueella alkoi jostain kuulua laulua, naurua ja huutoja. Pian eteeni aukesi leirintäalue, jonka keskellä oli valtava valkoinen teltta. Tämä sen täytyi olla.

Vastaanottotiskillä sain makuusalin petiin kiinnitettävän numerolapun, kolme paksua villatäkkiä sekä ystävälliset tervetulosanat. Tänään grillataan, ja luvassa on myös leirinuotio. Alueella voi pestä pyykit, käydä suihkussa, laittaa ruokaa, vuokrata pyörän, pelata vaikka mitä… Lista kuulosti pitkältä ja hauskalta. Ehkä palaan tänne vielä.

Makuusalissa nukutti korvatulppien kanssa yllättävän hyvin. Näin kummia unia, joissa teltta repesi tuulessa ilmaan ja ulkona satoi rajusti. Ja kuinka ollakaan, herätessäni ulkona alkoi juuri ripotella vettä. Keräsin kiireesti juuri ja juuri kuivuneet pyykkini narulta, pakkasin kamppeeni, palautin täkit ja lähdin asemalle. En jäänyt katsomaan, viekö tuuli vielä teltan mukanaan.

Näin tyhjää on telttamakuusalissa, kun ulkona grillataan.

Iltatunnelmaa leirintäalueella. Tapaamani italialainen innostui, kun kerroin matkasuunitelmastani Anconaan ”Oh, you will see the Adriatic sea!!”

EuroCityllä kolmessa maassa

Ainakin aamuvarhaisella tai muuten vain kiireessä matkustaessa S-Bahnien aikataulut kannattaa tarkistaa, sillä ne eivät kulje ihan viiden minuutin välein. Suunnitelmani melkein levisivät, kun ajatuksissani haahuilin ohitse risteyksestä ja oikeasta käännöksestä. Jossain täällä se asema oli, mutta missä.

Reililipulla ja S-Bahnilla pääsee Münchenissä moniin paikkoihin.

ÖBB:n EuroCity-juna puolestaan vie matkalaiset kaupungista ja maasta toiseen.

Sateessa kipitin kengät läiskyen ja saavutin S-Bahnin juuri parahiksi kahta minuuttia ennen sen lähtöä. Ainakaan aikataulu ei pettänyt vielä ensimmäisen yhteyden kohdalla. Päärautatieasema on massiivisesta koostaan huolimatta helppo ja selkeä, ja löydän junani nopeasti.

Raiteet ovat täynnä InterCityjä, mutta kaipaamastani Internetistä sen sijaan ei näy havaintoja.

Avopuolisoni auttava puhelin pätkii Itävallan vuoristossa, mutta mobiilidataongelmani saadaan kuin saadaankin ratkottua. Jokin asetus oli vinksallaan, nyt tietoliikenne kulkee taas. Vai on Etnakin päässyt purkautumaan ollessani verkon ulottumattomissa… Mitähän muuta on ehtinyt tapahtua? Onneksi matka ei suuntaudu Sisiliaan saakka.

Maisemat Münchenistä Veronaan salpaavat hengityksen, ainakin näin tasaisesta maasta matkustavalla. Jylhää vuoristoa ja viiniköynnöksiä sen rinteillä riittää. Lippua tarkastetaan pariin kertaan, ja ystävällinen virkailija kertoo minulle EuroCity-junien lisämaksusta, joka reililippulaisten tulee suorittaa reissatessaan maiden rajojen ylitse. Onneksi tämän lisälipun (joka ei kuitenkaan ole paikkavaraus) saa ostaa virkailijalta, eikä se maksa kuin kympin.

Vertaansa vailla olevat maisemat houkuttelivat monen muunkin matkustajan käytävälle kurkkimaan ikkunoista.

Täällä mennään vuoristossa.

Näitä maisemia en väsy katselemaan, vaikka istuminen alkaisi pian jo riittää.

Veronasta Bolognaan paikallisjunan kyydissä

Veronan asemalla saan hyvän idean: tarvitsen gelaton. Google tietää suositun jäätelökioskin vain seitsemän minuutin kävelyn päässä, ja päätän tarttua tarjoukseen.

Aurinko paahtaa kolmenkymmenenkuuden asteen raivolla, ja minä loikin varjosta toiseen polttavaa katua pitkin. Italian kesä on intensiivinen, ja se nuuduttaa hetkessä ilmastoidusta junasta paikalle pöllähtävän, pahaa-aavistamattoman matkalaisen.

Jäätelökahvilan viileässä sisätilassa pääsen hetkeksi repustani ja valitsen tötteröön mansikkaa sekä sitruunaa.

Mutta voisiko joku selittää, mikä tämä kulttuurien kohtaaminen Veronan asemalla tarkoittaa? Salossa liehuu Ruotsin lippu…

… ja aseman edustalla istuu itse Tutankhamon. Kummallista, sanon minä.

Matka jatkuu kohti Bolognaa. Suomen maitohorsmat ja ruispellot ovat jossain välissä vaihtuneet viiniköynnöksiin ja oliivipuihin. Tummankeltanen kivitalo paistattelee lämmössä ja köynnöskasvin halausotteessa kattotiilet repsottaen Paikallisjuna pysähtyy tämän tästä hauskannimisillä paikoilla: Buttapietra, Isola della Scala, Nogara, Poggio Rusco.

Juna on ilmastoitu ja väljä, sunnuntai-iltapäivänä moni ei näemmä ole matkalla Bolognaan tai edes Buttapietraan. Hetkinen – sunnuntai. Olenko tosiaan matkannut jo neljänä päivänä? Ajantaju on aavistuksen hämärtynyt, olen vain lipunut etapista toiseen välittäen enemmänkin kellonajasta kuin viikonpäivästä.

Junasta toiseen ja toisesta kolmanteen

Piipahdan Bolognassa junanvaihdon verran. Kesäaikaan varaukset nopeisiin juniin kannattaa tehdä reippaasti ajoissa. Koska aikaa on, koetan onneani josko mahtuisin vartin päästä lähtevään Frecciabianca-junaan, joka olisi perillä tuntia nopeammin kuin paikallisjuna. Kuten arvelin, juna on jo täynnä. On selvästi aika pysähtyä espressolle.

Un café on sopivaa tilata iltapäivästä – maitokahvin kanssa saisit kaupan päälle hyvät naurut baristalta. Espresso kun on ainoa oikea iltapäiväkahvi.

Hyppään paikallisjunaan parinsadan muun kanssa. Lienee lomakausi täälläkin, kun Adrianmeren vetää puoleensa italialaisia matkalaukkuineen ja minishortseineen. Livahdan nopeasti ikkunan viereen sille puolelle, jolle uskon meren ilmestyvän. Oi rakas suuntavaisto, ethän vain petä tällä kertaa!

Paikallisjunassa kuulutetaan sekä italiaksi että tilkkutäkki-englanniksi. Jälkimmäinen on hauska yhdistelmä italialaisen kuuluttajan nauhoittamia paikannimiä ja junatyyppejä, ja aivan eri äänisen englanninkielisen kuuluttajan täydennyksiä näiden väliin. Siis esimerkiksi näin:

(Lue kursivoidut kursivoidut sanat kaksinkertaisella nopeudella, italialaisella aksentilla ja muut sanat eri henkilön äänellä englanniksi): We are now arriving in Bologna Centrale. The train Regionale 1234 to Roma Termini leaves on track 3.

Ahoi konduktööri, Adrianmerta näkyvissä!

 Ja niin saavumme lopulta meren rannalle. Riminin jälkeen junarata kulkee kirjaimellisesti rannikolla, ihan melkein rantaviivassa kiinni. Maisemat häikäisevät taas, eri tavalla.

Illaksi majoitun aseman läheiseen hotelliin, ja otan suunnakseni ystävällisen hotellivirkailijan suositteleman näköalapaikan. Suunta osoittautuu enemmän kuin oikeaksi, pääsenpä pulahtamaan vielä virkistävälle iltauinillekin.

Auringonlaskun äärellä pysähdyn ihmettelemään luonnon tarjoilemaa kauneutta. Näiden hetkien takia jaksoin istua öisellä moottoritiellä Puolassa ja kävellä asemien ja majoituspaikkojen väliä repun painon alle väsähtäneenä. Tämä välietappi palkitsi jo koko vaivan, vaikka varsinainen reissun päämäärä onkin vasta edessä huomenna.

Se tunne on mahtava, kun (melkein) perillä tajuaa päässeensä tosi kauas lentämättä.

Samaan aikaan olen lähellä, ihan bussi- ja junamatkojen päässä kotoa. Ja kuitenkin ihan valtavan kaukana, pitkän matkan päässä erilaisessa maassa, aivan eri maailmassa. Maata pitkin matkailu on matkailua parhaimmillaan.

Kuvassa Monumento ai Caiduti, jonka ääreltä avautui käsittämättömän upea merimaisema.

Pyöreitä kiviä pitkin tallustelin uimaan veteen, joka vilvoitti hellepäivän uuvuttamaa matkalaista.

Ja aurinko laskeutui mereen niemen taa. Näissä hetkissä muistaa parhaiten, miksi taas lähdin tällekin reissulle. Kuva ei kerro yhtä paljon kuin itse kokemus, mutta kuvitelkaa loput. Tai kokeilkaa itse.

Buona notte!
– Anni